Paikkana se on erittäin turvallinen. Jokainen varmasti tietää, ja jos ei tiedä, luultavasti tietää vielä vähemmän tämän blogitekstin luettuaan. Turvallisuusalue muodustuu tutuista rutiineista ja varotoimenpiteistä, joilla poistetaan yllätysten mahdollisuus, niin epämielyttävien kuin mukavien. Se on eräänlainen pakopaikka epävarmasta todellisuudesta. Oikeastaan sitä ei voi kutsua edes pakopaikaksi, koska se on enemmänkin illuusio pakopaikasta. Optinen harha.
Todellisuus on monin tavoin rankka, mutta enimmäkseen siitä syystä, ettei meillä ole paljoakaan kontrollia sen suhteen mitä tulee tapahtumaan. Kuten Dzongsar Khyentse Rinpoche usein muotoilee, kun karminen tuuli puhaltaa, rakastumme yllättäen bolivialaiseen tyttöön emmekkä voi asialle yhtään mitään. Jos meillä olisi kontrollia, voisimme päättää koska rakastumme ja milloin rakastumme. Minä en pysty siihen. En voi edes kuvitella, saatikka sitten pitää mielessäni konseptia siitä, millaista olisi rakastua Kuningatar Elizabethiin. Kaikella kunnioituksella tietty.
Victoria oli pitkään suunnittelmissani. Ajattelin mennä sinne viettämään retriittiä, jonka avulla pystyisin sulattamaan saamani opetukset johonkin koheesiviseen muotoon. Hostellin varasin etuajassa ja sain jopa aika halvalla huoneen yhdeksäksi päiväksi. Toisinhan siinä kävi. Törmäsin viimeisenä päivänä Lama Tsewangiin, joka tarjoutui heittämään minut satamaan. Jonkin ajan kuluttua kuitenkin päädyimme siihen tulokseen, että järkevämpää olisi mennä lähistöllä olevaan Soto-zen luostariin avustamaan ja siinä ohessa pystyisin meditoimaan. Mikään ei olisi mielestäni parempaa kuin osallistua heidän toimiinsa ja tyynnyttää mieltä siinä ohessa. Muiden ihmisten kanssa oleminen on erittäin tärkeää, ja heidän auttaminen on vielä tärkeämpää, mutta kumpikin on tuomittu tuottamaan hyvin negatiivisia tuloksia ellei ole onnistunut auttamaan itseään.
Buddhalaisilla on yleensä isot puheet muiden auttamisesta ja siitä miten koko samsara tullaan vapauttumaan, mikä on tietenkin erittäin hyvä asia. Idiooteilla, kuten minulla, on kuitenkin vaikeuksia enemmän kuin yksi. Puhumattakaan esteistä. Näistä syistä johtuen muiden auttaminen olisi sama kuin kerjäläinen puhuisi siitä kuinka hän ruokkii kaupungin kaikki kerjäläiset. Toive on erittäin hyvä, mutta ei kovinkaan hyödyllinen ellei kerjäläinen onnistu edes ruokkimaan itseään ja saamaan tarpeeksi voimia auttakseen muita.
Lama Tsewangin kämppä on todella sotkuinen. Eikä asiaa auta yhtään se, että hänen poikansa Sukha, joka on munkkina Soto-zen luostarissa, haisee pahalta.
Lapsia on ikävä. Tänään tuli tippa linssiin, kun kuuntelin tätä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti