Etkö voi elää maailmassa, jossa on alkoholia ja päihteitä?

Erillaisten elämänkatsomusten, ja eri ihmisten elämäntilanteiden, kunnioittaminen tuntuu olevan vaikeaa eräille. Etenkin absoluteisteille. Nollatoleransseja tuntuu vaivaavan perustavanlaatuinen pyhyyskompleksi. Alkoholia ei niinkään vältetä sen takia, että se olisi haitallista. Sitä vältetään oman paremmuuden pönkittämiseksi muiden edessä. Juhlissa voi sanoa omahyväinen virne kasvoilla ”Ei kiitos” boolille ja katsoa alaspäin viidennen luokan kansalaista, joka vetää päänsä täyteen, koska hän ei oikeastaan tiedä parempaakaan tapaa käsitellä duunissa saamaansa paskaa. Koska tämä ali-ihminen menee sekaisin maasta ja on todellinen itselleen, hän luultavasti myös haistattaa pitkät vitut snobimaiselle absolutistille. Kummatkin jatkavat tavallaan eteenpäin, paitsi että toiselle jäi varmaankin loppuelämäksi jeesustelijasta huono kuva mieleensä. Yhteenotossa ei ollut mitään hauskaa.

Eläimellisyys näkyy pitkälti siinä, että maailmasta katoaa huumorintaju. Mukavassa hiprakassa rivouksia laukova myöhäisteini ei olekkaan enään viihdyttävä juhlien narri. Jumalan houkka. Hänestä muodostuu itse saatana absolutistelle, koska hänen koko olemassaolonsa puhuu hänen jeesustelua vastaan. Hän tekee sitä mitä kalkkismaiset kuivanaamat eivät osaa – hänellä on hauskaa. Ja mikä pahinta, hän nauttii siitä.

Vegaanius ja AA-kerho ovat itsensä syöviä kultteja, joissa kenelläkään ei ole hauskaa. Millekkään ei naureta ja jos joku sanoo ääneen ettei keisarilla ole ollut iloisia päiviä sitten lapsuuden, voi heittää hyvästit tovereilleen. Petturuuden tuomiona on sosiaalisen elämän kuolema. Paitsi tietenkin, jos kääntyy takaisin uskoon. Vegaanius on hieno aate, mutta hyvin usein siitä muodostuu yksi ase lisää egon melkeinpä loputtomaan arseenaalin, joiden avulla voidaan oikeuttaa mikä tahansa vihan purkaus ketä tahansa kohtaan. Isminä he ovat samanlaisia kuin rauhan puolesta marssijat, jotka aggressiivisesti huutavat sanomaansa barrikadeilla. Sillä ei ole väliä, haluaako kukaan kuulla heidän sanomaansa tai ei, ja onko siitä mitään hyötyä. Tilannetta voisi verrata siihen, että yritetään saada ihmisten lyömistä kuriin potkimalla hakkaajia polviin. Kyseessä on vain yksi aggressio lisää muiden joukossa.

Bensaa valuu lisää liekkeihin.

Ratkaisu on ehkäpä joidenkin mielestä pelkurimainen: todellinen rauha ja -muutos lähtee lähimmästä mahdollisesta kohteesta – omasta mielestä. Ellei se ole kesytetty, muiden kanssa kommunikoinnissa ei myöskään ole mitään toivoa. Kommunikointimme on usein väärinkäsitysten täyttämään keskustelua, mutta ei ole mitään tarvetta tehdä siitä väärinkäsitysten täyttämää riitelyä. Sama mielestäni pätee päihdekriitikoiden ja muiden hullujen kohdalla. Koska heillä ei ole kontrollia omaan aggressioonsa, he pyrkivät löytämään kontrollin itsensä ulkopuolelta. Tässä tapauksessa kaukaisimmasta mahdollisesta kohteesta, jotka ovat päihteiden väärinkäyttäjät. Vihan ominaispiirteenä tuntuu olevan kyvyttömyys sanoa ”kyllä”, kun siihen on todellista tarvetta. Tämä tuntuu leimaavan esimerkiksi kannabiskeskusteluita. Monet lääkinnälliset hyödyt jäävät tulevaisuuten uusien sukupolvien hyödynnettäväksi. Pelkästään sen takia, koska tyhmimmät, kuten minä, ovat yleensä niitä kovaäänisimpiä. Siten lisäämässä uusia riitoja.