Kuinka meditoida

okokasfko nvainnv knkfanskfn kaakkaka piipaa luiiba loobo kenkä pyörii niin ja sitten tuli traktori. Mutta monet asiat ovatkin niin, että sitten kuitenkin juupas. Eipäs, olekkaan koska sormet näpyttävät liiba laabaa. Koska mutta eihän kuitenkaan. Jaa, että sellainen meditaatio, mutta ei se olekkaan vai onkos sittenkin, mutta mutta. Mutta mutta. Mutta mutta. Juuhan jiihan. Jaa. Brum brum, Drum drum, Bum bum. Bum bum ja tuk tuk. Huu haa hei. Hii hai hoo. Istu, nouse, kävele, taistele, paistele, rapistele, pistele, histele, kistele, mistele. Mutta eipä sittenkään, vai onkos sittenkään missäs olikaan. Voidaan kyllä sanoa, että kosminen säteily muuttaa ihmistä hänen tinahattunsa mukaisesti, mutta siitä ei ole vielä täyttä selvyyttä kuinka tämä tapahtuu, jokainen voi sitä itse kokeilla omassa elämässään. Reptiliaanit myös miettivät kaiken näköisiä härpäkkeitä, mutta selkä suorassa onkin mutkalla. Rutkalla porukalla.

Etkö voi elää maailmassa, jossa on alkoholia ja päihteitä: Tulta ja tappuraa

Viimeinen osa sarjassani "Etkö voi elää maailmassa, jossa on alkoholia ja päihteitä" on valmis. Toivottavasti ette ole nauttineet suoltamastani sonnastani, koska se tarkottaisi sitä, että lukumakunystyränne eivät ole mitkään maailman parhaat. Ilman pidempiä jaaritteluita.

Kaikki päihteet tulisi laillistaa. Aivan jokainen. Kannabiksesta heroiiniin, meskaliinista kärpässieniin. Kaikki.

Päihteiden kriminalisointi on johtanut sietämättömään tilanteeseen, jossa ironisesti organisoitu rikollisuus hyötyy eniten ”Huumeiden vastaisesta sodasta”. Köyhät ja viattomat taas kärsivät eniten siitä. Järjestäytynyt rikollisuus rahoittaa huumebisneksellään ihmis- ja asekauppaa sekä murhia ja murtoja. Ja se on täysin mahdollista sen takia, koska kukaan ei kontrolloi päihteitä eikä niiden levikkiä - paitsi he. Monissa euroopan maissa ja Pohjois-Amerikassa laittomien päihteiden osto on suunnilleen yhtä helppoa kuin keskikaljan ostaminen, ellei jopa helpompaa, koska ikäkontrollia ei ole huumeiden kohdalla. Toisin kuin alkoholin kanssa. Ainoana kontrollikeinona on rangaistus ja se taas ei tee muuta kuin pahenna hupikäyttäjän- tai addiktin elämää entisestään. Tästä hyvänä esimerkkinä on aikaisemmin mainittu Pohjois-Amerikka, jossa lukuisat ihmiset istuvat kakkua niinkin mietojen päihteiden takia kuin kannabiksen ja taikasienten. Sen lisäksi lusiminen kestää pitkään. Siellä kakut eivät ole mitään lyhyitä nakkeja, minkä takia moni laitostuu koko elämän kattavaan rikoskierteeseen.

Dekriminalisaatiosta ja siihen liittyvistä toimenpiteistä ei ole ollut muita kuin hyviä kokemuksia, jos ei oteta mukaan eräiden hullujen (esim. Irti Huumeista ry.) mielipiteitä huomioon. He ovat hulluja siksi, koska eivät osaa tarkastella asioita statistiikan pohjalta. He ovat liian tyhmiä ja itsepäisiä muuttakseen mielipiteitänsä rakentavaan suuntan. Tai sitten liian ylpeitä. Onhan se aika rankka pala myöntää olleensa väärässä.

Neulojen jakaminen ja niiden rajoittamaton myynti apteekeissa on vähentänyt HIV- ja hepatiittitartuntojen määrää merkittävästi jo pelkästään Suomessa. En voi edes kuvitella kuinka paha tilanne olisi, jos tämä ei olisi mahdollista. Ikävä kyllä joidenkin konservatiivisten umpimielisten idioottien takia, käytäntö tulisi lopettaa. Ehkä he eivät pysty ymmärtämään addiktion helvetillistä luonnetta ja sitä, että narkomaanit ovat myös ihmisiä, vaikkakin epätoivoisia sellaisia. Kun vierotusoireet ovat niin pahat, että niihin saattaa kuolla, silloin mikä tahansa naula kelpaa käytettäväksi. Jopa kellertävän kaverin piikki.

Portugalissa tapahtunut laittomien päihteiden dekriminalisointi, toisin kuin aikaisemmin mainitut kireä anuksiset ääliöt ovat povanneet, on tuonut hyviä tuloksia. Addiktit ovat hakeutuneet hoitoon, koska heillä ei ole mitään pelkoa jälkiseuraamuksista hoitoon hakeutumisessa. Poliisi on pystynyt paremmin keskittämään resursseja todellisten rikollisten jahtaamiseen – organisoidun rikollisuuden. Ja narkomaanien ei tarvitse pelätä, että heitä kohdeltaisiin kuin toisen luokan kansalaisia.

Mielikuvitus on mahtava työkalu mielen avaamiseen. Kuvittele mielessäsi tilanne. Olet ollut mökillä viikon ja palaat kotiisi. Istut rauhassa himassasi ja avaat keskikaljan keissistä, josta et ottanut yhtään kaljaa lomalla ollessasi. Ihana sihahdus paukahtaa ilmoille tölkistä. Näet herkullisen kuohun nousevan ja nostat kaljan huulillesi. Annat virkistävän maun huuhtoa sisintäsi, kunnes kuulet yllättäen kovan ovenkoputuksen. Menet puoliunisena avaamaan oven. Katsot ylöspäin: ”Poliisista päivää. Meillä on etsintälupa. Naapuri haistoi outoja hajuja ja kuuli jännän äänen, kun oli menossa kotiin.” Katsot poliisin olan yli ja näet vanhan mummon, kaikkien vihaamaan piha-agentin, virnuilevan pirullisesti tuoreet pompulat päässä. Mummon uusi neon pinkiksi värjätty siilitukka on kuin irvokas geishakuula kakun päällä. Mummo hiipii takaisin asuntoonsa käkättäen. Poliisi tulee sisään ja heillä on mukana uusin huumesika, joka syö puolikkaan lihapiirakkasi olohuoneesi lattialta samalla kun se rynnistää sinne. ”Hän on Pekka. Hän tykkää lihapiirakoista. Me palkitsemme hänet yleensä niillä, mutta tänään meidän ei tarvitse tehdä sitä.” ”Eh heh eh”, toteaa jämäkästi toinen huumepoliiseista.

Ajattelet hiljaa mielessäsi: ”Mitäs vittua? Noh, ainakin mulla on bisse yhä kädessä” Otat pitkän hörpyn ja röyhtäiset.

Linnut lopettavat laulamisen, vaikka on ihana heinäkuinen keskipäivä. Sika pysähtyy paikalleen. Se on kuin patsas. Samalla sika pieraisee. Et ole varma onko haju lihapiirakkainen. Poliisien päät kääntyvät 90 astetta. Katsot jälleen ylöspäin. ”MAAHAN, VITUN KUSIPÄÄ!” Et tajua mitä tapahtuu, otat toisen hörpyn, joten toinen konstaapeleistä toteaa ”Eh heh he” ja lyö sinua polvitaipeeseen pampulla. Et ole vieläkään maassa, joten hän ihmettelee: ”Heh?”. Tunnet tylpän kivun päälaellasi. Haistat veren. Näkökenttääsi alkaa tulvia sumua ja äänet pakenevat kokoajan kauemmaksi.

Heräät tutkintavankeudesta. Tuntien päästä kuulet kolahduksen sellin ovessa ja tutun äänen, joka näyttää tulleen lopputulokseen: ”Heh.”

Nykyinen huumelaki on aivan yhtä järjetön kuin ylläoleva tilanne. Monia rangaistaan siitä mitä he tekevät yksityiselämällään ja joka ei vaikuta kenenkään muuhun kuin heihin itseensä. Yhteiskunnan resurssit voitaisiin ohjata johonkin järkevämpään kuin ihmisten pamputtamiseen, kuten vaikkapa koulutukseen ja hyväsydämisyyden levittämiseen. Jälkimmäisen puutteen takia kärsimme päihdeongelmista. Päihteisiin on helpompi paeta kuin kokea sen mitä tuntee sisällään. Sen että on hauras ja haavoittuvainen, kun avautuu maailmalle. Sen, että on vihdoinkin todellinen.

Etkö voi elää maailmassa, jossa on alkoholia ja päihteitä? Episodi 2

Maapallo jatkaa pyörimistään kiertoradalla auringon ympäri. Meidän teoilla ei ole kovinkaan suurta vaikutusta luonnonlakeihin. Juopot jatkavat ryyppäämistään, kunto-addiktit ylikuntoiluaan, savupäät polttamistaan ja joogit joogamistaan. Oma avuttomuuden myöntäminen on nöyryyttävää. Meillä ei ole valtaa muihin, pystymme vaikuttamaan vain omaan mieleemme.

Shantideva totesi: "Muiden vihan kontrollointi on sama kuin yrittäisi päällystää kaikki tiet pehmeillä matoilla. Oman mielen kesyttäminen on sama kuin pistäisi sandaalit jalkaan." Sama pätee myös muiden mielenhäiriöiden kohdalla. Viha ei välttämättä ole mielenhäiriö siinä merkityksessä kuin tavallisesti ymmärrämme sen. Aggressio kuitenkin on häiriö, koska se ei ole mielemme luonnollinen tila. Sen lisäksi, viha muuttaa meidän ulkoisen olemuksemmekin erittäin epämielyttäväksi. Jokainen tietää, kuinka vastenmieliseksi vihainen ihminen muuttuu. Haluaisit vain pysyä mahdollisimman kaukana hänestä, mutta tiedät ettei se ole mahdollista. Hänen aggressionsa muistuttaa sinua kaiken aikaa tästä hetkestä ja vetää sinut väkisin siihen, joten mieluummin etsisit itsellesi jotain muuta tekemistä. Tai pakotien. Se ei kuitenkaan ole mahdollista kuin joskus. Ennemmin tai myöhemmin joudumme tilanteeseen, jossa emme voi päästä pakoon toisen aggressiota ja joudumme keksimään keinon käsitellä se. Joudumme vetämään henkiset sandaalit jalkaan ja kävelemään orjantappuroiden päältä.

Päihdeongelmat ovat samantapaisia ongelmia. Emme halua myöntää itsellemme, että ongelma on tässä ja nyt - ympärillämme. Sen sijaan elätämme toivoa utopiasta, paremmasta huomisesta, jossa ei ole lainkaan päihteitä, mikä ei tule koskaan tapahtumaan. Ihmiset tulevat käyttämään päihteitä. Maailmassa tulee olemaan kärsimystä. Ihmiset tulevat vahingoittamaan toisiaan aggression voimin. Vastaus ei voi olla vihan lisääminen maailmaan ja päihdeongelmaisten kohteleminen toisen luokan kansalaisina. Heillä on täysin samat mahdollisuudet kokea ja ilmentää perustuvanlaatuista hyvyttää, joka on meissä jokaisessa valmiina. Eikä pelkästään tulevaisuudessa, vaan tässä ja nyt. Tässä hetkessä.


Laskevan auringon maa on kuitenkin liian houkutteleva, koska siellä on tarpeeksi pimeää. Me emme näe omia kasvojamme siellä. Se on helpottavaa, mutta samalla erittäin surkuhupaisaa. Välillä jokin kertoo meille, tai ehkä sytkäristämme lähtevä välähdys näyttää hetkeksi, että kasvoissamme on paskakikkareita. Sen sijaan, että menisimme sinne missä on kirkasta, jäämme pimeään, koska se on helpottavaa. Meidän ei tarvitse nähdä vaivaa pestä kasvojamme. Ja tilanne on jatkunut niin pitkään, että pelkäämme menettävämme jonkin tärkeän osan itsestämme paskaklimppien myötä. Paska ei kuitenkaan ole osa meitä. Se on jotain minkä voimme pyyhkiä pois, samalla tavalla kuin teemme joka päivä vessanpöntöllä.

Näköjään punainen lanka katosi jossain vaiheessa kokonaan.

Päihteiden käyttö on jokaisen oma päätös ja vapaus, kuten myös niiden käyttämättä jättäminen. Loppupeleissä se on jokaisen omissa käsissä, mitä hän haluaa tehdä elämällään. Ja se mitä hän tekee tai on tehnyt, ei vähennä eikä lisää hänen perustuvanlaatuista hyvyttään ja ihmisarvoa.

Etkö voi elää maailmassa, jossa on alkoholia ja päihteitä?

Erillaisten elämänkatsomusten, ja eri ihmisten elämäntilanteiden, kunnioittaminen tuntuu olevan vaikeaa eräille. Etenkin absoluteisteille. Nollatoleransseja tuntuu vaivaavan perustavanlaatuinen pyhyyskompleksi. Alkoholia ei niinkään vältetä sen takia, että se olisi haitallista. Sitä vältetään oman paremmuuden pönkittämiseksi muiden edessä. Juhlissa voi sanoa omahyväinen virne kasvoilla ”Ei kiitos” boolille ja katsoa alaspäin viidennen luokan kansalaista, joka vetää päänsä täyteen, koska hän ei oikeastaan tiedä parempaakaan tapaa käsitellä duunissa saamaansa paskaa. Koska tämä ali-ihminen menee sekaisin maasta ja on todellinen itselleen, hän luultavasti myös haistattaa pitkät vitut snobimaiselle absolutistille. Kummatkin jatkavat tavallaan eteenpäin, paitsi että toiselle jäi varmaankin loppuelämäksi jeesustelijasta huono kuva mieleensä. Yhteenotossa ei ollut mitään hauskaa.

Eläimellisyys näkyy pitkälti siinä, että maailmasta katoaa huumorintaju. Mukavassa hiprakassa rivouksia laukova myöhäisteini ei olekkaan enään viihdyttävä juhlien narri. Jumalan houkka. Hänestä muodostuu itse saatana absolutistelle, koska hänen koko olemassaolonsa puhuu hänen jeesustelua vastaan. Hän tekee sitä mitä kalkkismaiset kuivanaamat eivät osaa – hänellä on hauskaa. Ja mikä pahinta, hän nauttii siitä.

Vegaanius ja AA-kerho ovat itsensä syöviä kultteja, joissa kenelläkään ei ole hauskaa. Millekkään ei naureta ja jos joku sanoo ääneen ettei keisarilla ole ollut iloisia päiviä sitten lapsuuden, voi heittää hyvästit tovereilleen. Petturuuden tuomiona on sosiaalisen elämän kuolema. Paitsi tietenkin, jos kääntyy takaisin uskoon. Vegaanius on hieno aate, mutta hyvin usein siitä muodostuu yksi ase lisää egon melkeinpä loputtomaan arseenaalin, joiden avulla voidaan oikeuttaa mikä tahansa vihan purkaus ketä tahansa kohtaan. Isminä he ovat samanlaisia kuin rauhan puolesta marssijat, jotka aggressiivisesti huutavat sanomaansa barrikadeilla. Sillä ei ole väliä, haluaako kukaan kuulla heidän sanomaansa tai ei, ja onko siitä mitään hyötyä. Tilannetta voisi verrata siihen, että yritetään saada ihmisten lyömistä kuriin potkimalla hakkaajia polviin. Kyseessä on vain yksi aggressio lisää muiden joukossa.

Bensaa valuu lisää liekkeihin.

Ratkaisu on ehkäpä joidenkin mielestä pelkurimainen: todellinen rauha ja -muutos lähtee lähimmästä mahdollisesta kohteesta – omasta mielestä. Ellei se ole kesytetty, muiden kanssa kommunikoinnissa ei myöskään ole mitään toivoa. Kommunikointimme on usein väärinkäsitysten täyttämään keskustelua, mutta ei ole mitään tarvetta tehdä siitä väärinkäsitysten täyttämää riitelyä. Sama mielestäni pätee päihdekriitikoiden ja muiden hullujen kohdalla. Koska heillä ei ole kontrollia omaan aggressioonsa, he pyrkivät löytämään kontrollin itsensä ulkopuolelta. Tässä tapauksessa kaukaisimmasta mahdollisesta kohteesta, jotka ovat päihteiden väärinkäyttäjät. Vihan ominaispiirteenä tuntuu olevan kyvyttömyys sanoa ”kyllä”, kun siihen on todellista tarvetta. Tämä tuntuu leimaavan esimerkiksi kannabiskeskusteluita. Monet lääkinnälliset hyödyt jäävät tulevaisuuten uusien sukupolvien hyödynnettäväksi. Pelkästään sen takia, koska tyhmimmät, kuten minä, ovat yleensä niitä kovaäänisimpiä. Siten lisäämässä uusia riitoja.

Kylmä Sade

Sateen aikana on helpompaa ajatella kirkkaasti. Ehkä se johtuu siitä, että aikaa tulee käytettyä eri tavalla. Täällä, entisessä trailerissa, N’lakpa reservaatin lähistöllä vuoren kupeessa ei ole oikein montaa virikettä joiden parissa voisi tuhlata aikaansa.Ei ole televisiota ja jos haluaa nettiyhteyden, pitää kävellä vuoren rinnettä ylöspäin noin puolituntia. Ja se on aika raskasta 1km korkeudessa, ainakin minun kaltaiselle porsaalle.

Aamumeditaation jälkeen pilven läpi käveleminen tuntui ihmeellisen aavemaiselta. Kaksi koiraa pomppi sivuilla, kun kävelimme entisen merijalkaväen sotilaan, Joshin, kanssa mutaista tietä pitkin ylöspäin Kunnioitetun Kenton mökille. Kento tosin ei ole ollut paikalla neljään kuukauteen. Ainoat äänet ovat askeleet, koirien mekastus ja lintujen laulu. Tuuli on erittäin hiljainen.

Netin käytön vähentäminen, ja etenkin turhien keskusteluiden, avaa uniset silmät nopeasti totuudelle: käytämme paljon aikaa pelkästään oman olemassaolon todistamiseen muille. Omat mieltymykset, oma musiikkimaku, omat ystävät – onko niitä paljon tai vähän. Lista jatkuu tähtiin asti ja niiden taakse. Sen sijaan, että kysyisimme ”mikä on mieltyksemme?”, kysymmekö koskaan ”onko minulla ylipäätänsä mitään mieltymystä?”. Monet, kuten minä, viettävät elämäänsä pähkäillen ”mikä on elämän tarkoitus?”, mutta kysymmekö koskaan, että ”mitä elämämme on?” - onko olemassa mitään muuta elämää kuin se kaksi tuntia vapaa-aikaa, jonka käytämme esim. Facebookiin?

Facebook on enemmän tai vähemmän paikka, jossa voimme runkata henkistä minäämme todistamalla muille mitä ikinä olemmekin. Minä ainakin teen sitä jatkuvasti. Milloin se on henkistä paremmuutta, milloin fyysistä, kuten ankkanaamojen vääntelyä. Haluamme ikuistaa olemassaolomme internetiin, koska se on tällä hetkellä helpoin ja nopein paikka tehdä se. Karu totuus on kuitenkin se, että kukaan ei muista meitä sadan vuoden päästä ja 90 prosenttia kavereistamme ei todellakaan kiinnostaa suurin osa asioista joita teemme, tai jaamme internetissä. Etenkin jos kyse on omista huolistamme. 

Tämä on erittäin helppo todistaa. Katso itseäsi, kuinka paljon sinua kiinnostaa muiden huolet?

Emme ole ulkopuolisia

Maailman monet ongelmat johtuvat siitä, että pidämme itseämme ulkopuolisina sille mitä ulkopuolella tapahtuu. Emme koe olevamme osa ympäristöä tai luontoa. Pahimmassa tapauksessa ajattelemme olevamme vastuussa siitä mitä maailmassa tapahtuu. Tottakai, olemme jossain määrin vastuussa siitä mitä tapahtuu, mutta tässä on kyse eräänlaisesta takaraivoa kalvavasta paranoiasta, joka ei jätä rauhaan. Sellainen, joka estää ostamasta Espanjassa kasvatettuja tomaatteja ja pakottaa neuroottisesti tarkastamaan jokaisen tuotepakkauksen selosteen, vaikka olet tehnyt sen jo kaksikymmentä kertaa aikaisemmin, ja todennäköisesti vielä samassa kaupassa. Paranoiaa voisi kuvailla virkainnokkaaksi televisiolupatarkastajaksi, joka käy aina kerran viikossa ovesi takana. Jostain syystä tiedät kuka on oven takana, mutta silti et pääse eroon ajatuksesta ”entä jos siellä on joku toinen?”.

Luonto kaikkine eri maanosineen on vaikuttava kokonaisuus. Erittäin vaikuttava. Niin vaikuttava ettei se ole yhtään vaikuttunut minun tai sinun toimistasi. Tuntuu jopa siltä, että luontoa, tai tarkennettuna maata, ei pahemmin kiinnosta tippaakaan  yksikään niistä asioista joita yritämme tehdä sen hyväksi tai pään menoksi. Se vain on.  Maa on itsepintaisen välinpitämätön kaikkeen siihen kohdistuvista teoista ja tekemättömyydestä. Maa ei välitä, vaikka kuset sen päälle, koska se ei ole vaikuttunut kusestasi. Eritteesi, joka katoaa erittäin nopeasti, on vain yksi asia lisää sen pinnalla. Paskan kohtalo on sama. Tämä ei silti tarkoita, vaikka maa ei liikahda paikaltakaan, että kokemus näistä tapahtumista olisi erillinen tai kyseessä olisi vihaan pohjautuva välinpitämättömyys. Se on jotain syvempää. Paska toimii lannoitteena kasveille ja ne saavat siitä lisää voimaa. Kasvit eivät pakota itseään – ne vain ovat läsnä ja avoimina mahdollisuuksille.

Välinpitämättömyys johtuu pitkälti siitä ettei maalla ole kiire minnekkään. Ja myös siitä ettei meillä, kuten ei monilla muillakaan eläimillä, todellisuudessa ole valtaa, vaikka haluaisimme pitääkin itseämme ylimielisesti maapallon herroina ja rouvina. Luonto on onnistunut jo monta kertaa tuhoamaan kokonaisia lajeja, ilman minkäänlaisia ponnistuksia. Asiat ovat vain tapahtuneet ja eliöt ovat joutuneet kestämään seuraukset. Dinosaurukset kuolivat planeetan omassa ajallisessa mittakaavassa nopeammin kuin silmänräpäyksessä. Monet muut ovat kokeneet saman kohtaloon.

Dharman kolmas sinetti: ”Mikään ole itsenäisesti olemassa”. Meidän on helppo ymmärtää tämän sateen kohdalla, kuinka pilvet muodustavat ja niin edelleen. Jokainen meistä on oppinut tämän biologian tunnilla. Unohdamme että tämä pitää meidän kaikkien kohdalla paikkansa. Kehomme, kuten kaikki muukin, ilmestyy yhtä taianomaisesti kuin elokuva valkokankaalla. Kun olosuhteet ja ympäristö on oikea - asiat tapahtuvat. Elokuva ei ole erillinen projektorista eikä valkokankaasta. Me emme ole erillisiä luonnosta emmekä taivaasta.

Karma Tuulet

Matkalla ollessa en koskaan suunnittele etukäteen kovinkaan monta asiaa, paitsi nyt. Spontaanisuus on mielestäni yksi harvoista etuoikeuksista, joita pääse käyttämään tiellä. Usein on kuitenkin helpompaa jättää se sivuun ja pysyä kiltisti omalla safety zonessa - jota minä könkösti kutsun turvallisuusalueeksi.

Paikkana se on erittäin turvallinen. Jokainen varmasti tietää, ja jos ei tiedä, luultavasti tietää vielä vähemmän tämän blogitekstin luettuaan. Turvallisuusalue muodustuu tutuista rutiineista ja varotoimenpiteistä, joilla poistetaan yllätysten mahdollisuus, niin epämielyttävien kuin mukavien. Se on eräänlainen pakopaikka epävarmasta todellisuudesta. Oikeastaan sitä ei voi kutsua edes pakopaikaksi, koska se on enemmänkin illuusio pakopaikasta. Optinen harha.

Todellisuus on monin tavoin rankka, mutta enimmäkseen siitä syystä, ettei meillä ole paljoakaan kontrollia sen suhteen mitä tulee tapahtumaan. Kuten Dzongsar Khyentse Rinpoche usein muotoilee, kun karminen tuuli puhaltaa, rakastumme yllättäen bolivialaiseen tyttöön emmekkä voi asialle yhtään mitään. Jos meillä olisi kontrollia, voisimme päättää koska rakastumme ja milloin rakastumme. Minä en pysty siihen. En voi edes kuvitella, saatikka sitten pitää mielessäni konseptia siitä, millaista olisi rakastua Kuningatar Elizabethiin. Kaikella kunnioituksella tietty.

Victoria oli pitkään suunnittelmissani. Ajattelin mennä sinne viettämään retriittiä, jonka avulla pystyisin sulattamaan saamani opetukset johonkin koheesiviseen muotoon. Hostellin varasin etuajassa ja sain jopa aika halvalla huoneen yhdeksäksi päiväksi. Toisinhan siinä kävi. Törmäsin viimeisenä päivänä Lama Tsewangiin, joka tarjoutui heittämään minut satamaan. Jonkin ajan kuluttua kuitenkin päädyimme siihen tulokseen, että järkevämpää olisi mennä lähistöllä olevaan Soto-zen luostariin avustamaan ja siinä ohessa pystyisin meditoimaan. Mikään ei olisi mielestäni parempaa kuin osallistua heidän toimiinsa ja tyynnyttää mieltä siinä ohessa. Muiden ihmisten kanssa oleminen on erittäin tärkeää, ja heidän auttaminen on vielä tärkeämpää, mutta kumpikin on tuomittu tuottamaan hyvin negatiivisia tuloksia ellei ole onnistunut auttamaan itseään.

Buddhalaisilla on yleensä isot puheet muiden auttamisesta ja siitä miten koko samsara tullaan vapauttumaan, mikä on tietenkin erittäin hyvä asia. Idiooteilla, kuten minulla, on kuitenkin vaikeuksia enemmän kuin yksi. Puhumattakaan esteistä. Näistä syistä johtuen muiden auttaminen olisi sama kuin kerjäläinen puhuisi siitä kuinka hän ruokkii kaupungin kaikki kerjäläiset. Toive on erittäin hyvä, mutta ei kovinkaan hyödyllinen ellei kerjäläinen onnistu edes ruokkimaan itseään ja saamaan tarpeeksi voimia auttakseen muita.

Lama Tsewangin kämppä on todella sotkuinen. Eikä asiaa auta yhtään se, että hänen poikansa Sukha, joka on munkkina Soto-zen luostarissa, haisee pahalta.

Lapsia on ikävä. Tänään tuli tippa linssiin, kun kuuntelin tätä.

Tapahtumia

Dzongsar Khyentse Rinpochen kunnioitus Mindrolling-perimyslinjaa kohtaan on ollut aina esimerkillistä. Viime kerralla hän puhui siitä kuinka upeasti Mindrolling-munkit pitävät kiinni valoistaan ja pitävät niistä parempaa huolta kuin omista silmistään. Tämä oli kritiikkinä länkkäreiden epäluuloa kohtaan ja ei pelkästään heidän. Monet taitavat pitää Padmasambhavan perimyslinjan kaikkia harjoittajia maallikkoina, vaikka totuus on hyvin erillainen.

Mindrolling perimyslinjan vaikutus on ollut erittäin voimakas, on edelleen, ja minä tunnen olevani kiitollisuudenvelassa. Tradition voima näkyy hyvin myös Tulku Dakpa Rinpochessa ja siinä mitä hän on saanut aikaan. Kuinka moni opettaja ja opetus olisi jäänyt saamatta ilman hänen organisointitaitojaan? Luultavasti aika moni. Pelkästään ylläolevista syistä koen jonkinlaista, vaikkakin hyvin epämääräistä ja usein aika itsekkäistä syistä lähtöisin olevaa, velvollisuutta auttaa traditioon kuuluvia kavereita miten tahansa pystynkin. Ymmärrän kyllä ettei kaikki välttämättä tajua esimerkiksi sitä, millainen vaikutus viidenellä Dalai Lamalla oli pelkästään siitä syystä, että hänen juuri-gurunsa oli Mindrolling traditiosta.

Sangha ja muiden auttaminen on erittäin ihmeellistä. Tarkoitan siis muiden auttamisella tässä tapauksessa sanghassa olevien auttamista. Joo, joo. Tiedän. Kyllä muutkin ovat tärkeitä, mutta koitetaan nyt pysyä aiheessa? Minulle harvoin tarjoutuu tilaisuutta tavata muita harjoittajia, ja etenkin niin monesta eristä maasta, etten voi muuta kuin myhäillä itsekseni, kun näen ympärilläni sanghan eri väristen jalokivien kirjon. Internetissä tulee joskus samantapainen fiilis, mutta kun on oikeassa tapahtumassa, niin se on monin tavoin todellisempaa. Etelä-eurooppalaiset pussaavat poskelle, saksalaiset laskevat tuoppienkin kokoja, kalifornialaiset koittavat ottaa iisisti ja suomalainen juntteillee.

Avun saaminen omiin kysymyksiin on ainakin minulle todella kallisarvoista. Internet on suurimmaksi osaksi täynnä paskaa, eikä kovinkaan usein voi olla varma kuka siellä toisessa päässä puhuu ja kuinka sekaisin tämä puhuja on päästään. Minä olen hyvä esimerkki siitä, kuinka sekaisin voi olla ja kenen juttuja ei kannatta kuunnella. Siitä huolimatta on inspiroivaa nähdä vanhoja partoja, jotka ovat meditoineet monia kymmeniä vuosia. Heidän näkemisensä herättää väkisinkin kunnioituksen tunnetta. Ja ainakin minun kohdalla tietynlaista kiinnostusta taas vanhaa haavettani kohtaan...

... Mistäs löytäisin oppimateriaalia tiibetin kielestä...

Jos vain

Miksi vastata puhelimeen, kun voit olla vastaamatta?
Miksi kävellä eteenpäin, kun voit vain istua?
Miksi kuunnella, kun voit olla avoimena?
Miksi katsoa mitään, kun voit tuijottaa tyhjyyteen?
Miksi reagoida, kun voit olla reagoimatta?
Miksi pelata loppumattomia pelejä, kun voit lähteä pöydästä?
Miksi liikkua, kun voit vain istua?
Miksi tapella, kun voit vain istua?
Miksi keskustella, kun voit vain istua?
Miksi tehdä mitään, kun voit vain istua?
Miksi istua, kun voit vain istua?
Miksi vain istua, kun ei ole mitään mikä istuisi?

Opetusten tärkeys

Kuinka usein buddha ilmestyy opettamaan olentoja, joita on rajattomasti?

Kuinka usein kuulemme Dharmaa?

Miten hankalaa on päästä tapaamaan opettajia?

Kuinka vaikeaa on olla mukana opetuksissa, jotka saattavat jatkua monia vuosia?

Kuinka vaikeaa on noudattaa opetuksia?

Kuinka moni seuraa nyt?

Kuinka moni tekee negatiivisia tekoja ja ei erota oikeaa väärästä?

Sata? Tuhat? Miljoona? Yli puolet ihmiskunnasta?

Kohti uusia seikkailuja

Huoneesta toiseen, tornista torniin. Jotenkin olin onnistunut, mutta en pelkästään omin avuin, sössimään koko homman niin pahasti, että kumpikin osapuoli piti minua naisena. Eiku hetkinen.... Yliviivataan se. Elikkäs, että toinen osapuoli alkoi pitämään minua naisena, ja koko solukämppä on täynnä keski-ikäisiä naisia, niin saattaa arvata mikä heidän reaktionsa oli minuun. Ei mikään järin ilahtunut.

He pyrkivät antamaan kuvan, että olin tietoisesti johdatellut heidät uskomaan minun olevan raskaana ja jouduin taas vaihteeksi, kuten niin, niin, monta kertaa aikaisemminkin kaivamaan esille ja ottamaan screenshotin, jotta sain todistettua syyttömyyteni. Kuinka monta kertaa vielä tulevaisuudessa joudun käymään saman rumban? Johtuuko se pärstäkertoimesta vai mistä? Vaatteista?

Huominen aamu ja päivä meneekin ilosesti siinä kun koitan etsiä itselleni uutta solua ja vaihtarikaveria näiden kahden välille, etten joudu maksamaan kahdesta huoneesta, johon minulla ei ole varaa.

Suomalainen menee läpi harmaan kiven. Jos en löydä kämppää niin voi voi. Ei auta itku markkinoilla. Pitää hankkia sitten makuupussi ja nukun yöt tuossa biitsillä, että voin olla mukana opetuksissa.

Pilvet takana, Vancouver edessä.

Hattaroiden täyttämästä tunnelmasta siirryin paikallisella greyhound dösällä Vancouveriin. Dösä-linjan on juuri sitä mitä siltä voi odottaa. Alemman ja keskiluokan käyttämä linja, jonka asema on vähintäänkin nihkeä. Lukuunottamatta arcade-pelejä, joiden näpyttelystä lähti ihmeen hyvät nostalgiafiilikset. Ei oikein pystynyt muistamaan kuinka pirullisia ne olivat joskus aikoinaan. House of the Dead oli hienoa käydä läpi uudestaan. Attack from Mars flipperi tosin tilttasi 30s pelaamiseen jälkeen, mikä vitutti aivan huolella. Hieman samalla tavalla kuin Turun dösäasemasta, Seattlen asemasta löytyi omaa tunnelma. Paitsi ehkä jompi kumpi on semisti huonompi. En ole vielä päättänyt kumpi.

Dösämatka meni sitäkin keposammin. Maisemia tuli kateltua ja jonkun verran tuli pläräiltyä Iain M. Banksin "Against dark background" -romaania, joka on, kuten monet muutkin hänen kirjoistaan, loistavaa tavaraa. Eniten pidän protagonistin ja muidenkin henkilöiden ironisesta otteesta. Ja tietty siitä kuinka tarinaa viedään eteenpäin omalaatuisella otteella. Siltä se ainakin tuntuu.

Paikan päälle päästyäni huomasin kauhukseni ettei englannin kielen taitoni ole vieläkään niin hyvä kuin olen kuvitellut. Aloin pelkäämään jo ennen matkaa etten ollut ilmaissut itseäni tarpeeksi hyvin ekassa sähköpostissa, josta sai ehkä hieman epäselvästi sen käsityksen, että MINÄ olen raskaana eikä vaimoni. Ja niinhän siinä kävi, vaikka kirjoitin nimikirjoitukseksi Joakim Raita. Näköjään en pääse etunimeni "Janne" kirousta minnekkään karkuun. Minua erehdytään pitämään naisena minne ikinä menenkin.

Mahan kasvattaminen lienee paikallaan tai sitten jonkinlaiset hyvin hyvin tarkat selostukset jatkossa. Sellaiset jotka pitää käyttää lakimiehen lävitse, mikä taas on hippasen kallimpaa kuin kieliopin tarkastaminen. Miksi opetella, kun voi olla saamaton läski.

Green Tortoise Hostel

Etiopialainen taksikuski vei minut keskustaan. Juttelimme omista maistamme, ja kuinka pieniä niiden "kaupungit" ovat verrattuna Seattleen. Niitä ei voi verrata. Etiopialainen kiittii USA tarjoamistaan mahiksista ja siitä, että siellä saa katon pään päälle vaikka ei tekisikään duunia. Lisäksi duunia on tarjolla, jos vain haluaa tehdä töitä.

Hostelliin saapuessa aloin hehkuttaa siellä työskentelevällä nuorelle latinolle kuinka nättiä on kannabiksen laillisuus. "Ahaa, onko sinulla kannabisongelma?"
"Lievä."
"Näytän sulle huoneen. Asettaudu. Niin puhutaan sitten lisää."

 Myyjä antoi testata myös elektronista savukketta, jossa oli THC:tä sisällä. Ekana ei vaikuttanut kolisevan missään, mutta kyllä sekin alkoi rytkyymään hetken päästä. $20 sai ihan hyvät pajat taskuun - 2g kukkaa. Tapellakseni jetlagia vastaan välittömästi aloin polttamaan yhen hipin kanssa ja pelaa flipperiä. Hippi kertoi tarinan kuinka hän oli pistänyt vitun puunhalaajat syömään helvetin hyvää paneroitua kanaa. Vitun puunhalaajat oli mussuttanu jotain leiritulen äärellä, mutta hän meni ja pisti vittu 5kg kanaa paistumaan. Vittu että haisee HYVÄLTÄ! Lopulta kaikki oli syöny damn fine fried chickeniä.

Bongihitit kolahti. Jumitettuani jonkun aikaa, hiivin takaisin huoneeseeni nukkumaan. Kävin polttamassa toisen kahen aikaa ja taas nukuin makeasti. Tätä kirjoittaessani syön aamupalaa, kello on on kaheksan aamulla ja jetlagi ei oikein tunnu missään.

Väsyttää

Watch "Lentokenttä" on YouTube

Matkoilla

Junaan hyppäämisessä, bussiin astuttaessa ja lentokoneen penkiin istuutuessa ei voi olla huomaamatta tuntemattoman pelkoa. Yhtäkkiä kaikki muuttuu epävarmaksi. Ei ehkä kaikkien kohdalla pitkäksi aikaa, etenkin jos on paljon matkustanut paikasta toiseen. Bussilla liikkuessa tunnemme harvemmin mitää ihmeellistä, paitsi jos liikumme ulkomailla. Intiassa ei koskaan oikein voi olla täysin varma saapuuko bussi loppujen lopuksi edes perille. Matkustaminen saa uuden elementin - muutoksen.

Muuttumattoman turvallisuusalueen ylläpitäminen on ehkä yksi hienovaraisimmista harhoista, josta haluamme pitää kiinni kynsin ja hampain. Ehkä siksi tunnemme käsittämätöntä pelkoa, ainakin hetken, kun matkustamme lentokoneella paikasta toiseen. Jos haaveri sattuu, emme voi tehdä paljoakaan. Ja jos voimme, aika isolla todennäköisyydellä lentokone tipahtaa Atlanttiin, jonne lopulta hukumme tässä skenaariossa. Toisaalta, matkustamisesta voi muuttua hyvin nopeasti yksi turvallisuusalue lisää - jatkosiipi harhojen kartanoon.

Bussilla matkustaminen harvemmin tuntuu mitenkään päräyttävän kuumottavalta. Poikkeuksena lienee yöbussit ja aikaisemmin mainitsemani bussit, joissa emme ole ennen liikkuneet, ulkomailla. Tämän välttämiseksi pyrin pitämään tietyt asiat matkastani sattuman varassa, vaikkakin sekin on muodostumassa päivä päivältä vaikeammaksi. Enään ei voi matkustaa täysin spontaanisti paikasta toiseen ja päättää siellä minne menee viettämään yönsä. Ennen lentoa tulee ilmoittaa yösija ja jos sitä ei tee, voi heittää hyvästit matkalle. Pidemmillä matkoilla spontaanisuus on entistä helpompaa. Voi päättää minne menee ja milloin menee. Kaikkein parasta on kun liikkuu vain paikasta toiseen eikä jää keräämään pölyä minnekkään.

Kuin höyhen tuulen heittelemänä.

Samanlainen on myös meidänkin elämä. Karmiset tuulet heittelevät paikasta- ja tilanteesta toiseen, mutta me emme vain tajua sitä.