Sateen aikana on helpompaa ajatella
kirkkaasti. Ehkä se johtuu siitä, että aikaa tulee käytettyä eri
tavalla. Täällä, entisessä trailerissa, N’lakpa reservaatin
lähistöllä vuoren kupeessa ei ole oikein montaa virikettä joiden
parissa voisi tuhlata aikaansa.Ei ole televisiota ja jos haluaa
nettiyhteyden, pitää kävellä vuoren rinnettä ylöspäin noin
puolituntia. Ja se on aika raskasta 1km korkeudessa, ainakin minun
kaltaiselle porsaalle.
Aamumeditaation jälkeen pilven läpi käveleminen tuntui ihmeellisen aavemaiselta. Kaksi koiraa pomppi sivuilla, kun kävelimme entisen merijalkaväen sotilaan, Joshin, kanssa mutaista tietä pitkin ylöspäin Kunnioitetun Kenton mökille. Kento tosin ei ole ollut paikalla neljään kuukauteen. Ainoat äänet ovat askeleet, koirien mekastus ja lintujen laulu. Tuuli on erittäin hiljainen.
Netin käytön vähentäminen, ja etenkin turhien keskusteluiden, avaa uniset silmät nopeasti totuudelle: käytämme paljon aikaa pelkästään oman olemassaolon todistamiseen muille. Omat mieltymykset, oma musiikkimaku, omat ystävät – onko niitä paljon tai vähän. Lista jatkuu tähtiin asti ja niiden taakse. Sen sijaan, että kysyisimme ”mikä on mieltyksemme?”, kysymmekö koskaan ”onko minulla ylipäätänsä mitään mieltymystä?”. Monet, kuten minä, viettävät elämäänsä pähkäillen ”mikä on elämän tarkoitus?”, mutta kysymmekö koskaan, että ”mitä elämämme on?” - onko olemassa mitään muuta elämää kuin se kaksi tuntia vapaa-aikaa, jonka käytämme esim. Facebookiin?
Facebook on enemmän tai vähemmän paikka, jossa voimme runkata henkistä minäämme todistamalla muille mitä ikinä olemmekin. Minä ainakin teen sitä jatkuvasti. Milloin se on henkistä paremmuutta, milloin fyysistä, kuten ankkanaamojen vääntelyä. Haluamme ikuistaa olemassaolomme internetiin, koska se on tällä hetkellä helpoin ja nopein paikka tehdä se. Karu totuus on kuitenkin se, että kukaan ei muista meitä sadan vuoden päästä ja 90 prosenttia kavereistamme ei todellakaan kiinnostaa suurin osa asioista joita teemme, tai jaamme internetissä. Etenkin jos kyse on omista huolistamme.
Aamumeditaation jälkeen pilven läpi käveleminen tuntui ihmeellisen aavemaiselta. Kaksi koiraa pomppi sivuilla, kun kävelimme entisen merijalkaväen sotilaan, Joshin, kanssa mutaista tietä pitkin ylöspäin Kunnioitetun Kenton mökille. Kento tosin ei ole ollut paikalla neljään kuukauteen. Ainoat äänet ovat askeleet, koirien mekastus ja lintujen laulu. Tuuli on erittäin hiljainen.
Netin käytön vähentäminen, ja etenkin turhien keskusteluiden, avaa uniset silmät nopeasti totuudelle: käytämme paljon aikaa pelkästään oman olemassaolon todistamiseen muille. Omat mieltymykset, oma musiikkimaku, omat ystävät – onko niitä paljon tai vähän. Lista jatkuu tähtiin asti ja niiden taakse. Sen sijaan, että kysyisimme ”mikä on mieltyksemme?”, kysymmekö koskaan ”onko minulla ylipäätänsä mitään mieltymystä?”. Monet, kuten minä, viettävät elämäänsä pähkäillen ”mikä on elämän tarkoitus?”, mutta kysymmekö koskaan, että ”mitä elämämme on?” - onko olemassa mitään muuta elämää kuin se kaksi tuntia vapaa-aikaa, jonka käytämme esim. Facebookiin?
Facebook on enemmän tai vähemmän paikka, jossa voimme runkata henkistä minäämme todistamalla muille mitä ikinä olemmekin. Minä ainakin teen sitä jatkuvasti. Milloin se on henkistä paremmuutta, milloin fyysistä, kuten ankkanaamojen vääntelyä. Haluamme ikuistaa olemassaolomme internetiin, koska se on tällä hetkellä helpoin ja nopein paikka tehdä se. Karu totuus on kuitenkin se, että kukaan ei muista meitä sadan vuoden päästä ja 90 prosenttia kavereistamme ei todellakaan kiinnostaa suurin osa asioista joita teemme, tai jaamme internetissä. Etenkin jos kyse on omista huolistamme.
Tämä on erittäin helppo todistaa.
Katso itseäsi, kuinka paljon sinua kiinnostaa muiden huolet?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti