Audiosfääri

Teininä tuli tehtyä kaikenlaista hauskaa. Hauskanpidon ohessa tuijotin leffoja - herkeämättä. Ja aina kun siihen tarjoutui mahdollisuus. Onnistuin, lähes pakkomielteisellä omistautumisella, katsomaan koko Jackie Chanin tuotannon lävitse. Silloin piti talsia Filmtowniin ja vuokrata VHS.

Turkuun ei jäänyt kuin muutama elokuvavuokraamo, josta en käynyt katsomassa löytyisikö sieltä Jackie Chanin leffa.

Chanin tuotanto, joka oli ajoittain erinomaista ja ajoittain vähemmän erinomaista, on vain yksi esimerkki muiden joukossa. Ja ehkä oudoin niistä. Pahimmat (tai näkökulmasta riippuen parhaimmat) päräytykset tarjosivat Takeshi Kitano ja Stanley Kubrick.

Elokuvassa oli jotain muutakin. Wendy Carlos.

Classicin tämän päiväisessä soittolistalla käytiin läpi Vangeliksen ja Wendy Carlosin tuotantoa. Pelkkä kappaleen alku aiheutti mielettömät kylmät väreet ja nanosekunnin flashbackin nuoruuteen, kun se alkoi soimaan anti-hifistisistä autosterkoista. Ne ovat suunnilleen huonointa mallia mitä löytyy markkinoilta.

Kellopeliappelsiinin, jota ei varmaan yksikään alle 15-vuotias näe ilman sopivaa piilopaikkaa, tarjoama dilemma räjäytti tajuntani. Mikään ei ole niin selkeää teini-ikäiselle kuin hänen omat arvonsa ja oikeassaoleminen. Tai, no, ainakin minulle oli. Ja on osittain vieläkin, mutta se taas johtuu semistä egomaanisuudestani.